lauantai 17. kesäkuuta 2017

Meille kaikille mustille lampaille

En tiedä onko siellä ketään, jolla olisi aika ajoin tämä sama tunne. Tunne siitä, että ei kuulu joukkoon, että ei ole osa tätä yhteiskuntaan tai ainakaan halua olla osa sitä. Jos tunnistit itsesi, kirjoitan nyt sinulle, kirjoitan kaikille meille mustille lampaille, jotka joskus seisovat laitumella suu auki kaikkien niiden "normaalien" valkoisten lampaiden keskellä. Itse olin tänään perheeni kanssa syömässä ulkona. En ole vähään aikaan viikonloppuisena iltana viettänyt aikaa julkisilla paikoilla ja tänään sitten iski juurikin tuo olo, kun kaikki ympärilläni oleva toi taas sen totuuden naaman eteen, että nykyinen yhteiskunta on niin toisenlainen, kuin toivoisin sen olevan, tai mitä minun sisäinen maailmani on.

En halua alkaa erittelemään asioita, jotka minulle tämän olon toivat, sillä en halua aiheuttaa kenellekään oloa siitä, että moittisin heidän elämäntapaansa tai väittäisin, että oma ajatusmaailmani sisältäisi jonkin sortin absoluuttisen totuuden. Sanon kuitenkin laajasti, että olo kumpusi siitä, että tämä perinteinen lauantai-illan meno toi naaman eteen jälleen kerran sen, kuinka suurin osa ihmisistä tuntuu etsivän onnea niin vääristä asioista, kuinka rakastuneita ihmiset ovat mielen luomiin illuusioihin ja kuinka egon vallassa moni on. Tilanteessa tuntui hetken siltä, että haluaisin vain äkkiä paeta paikalta, hypätä kauas kaukomaille lentävän lentokoneen kyytiin, sukeltaa trooppiseen metsään ja rakentaa puuhun oman pienen kodin, elää itse puista keräämillä hedelmillä, heittää kengät helvettiin ja elää ihmisten ympäröimänä, jotka elävät samoissa henkisissä sfääreissä, kuin minä. Hetken hengiteltyäni rupesin kuitenkin miettimään sitä, kuinka selvitä mustana lampaana keskellä niiden valkeiden massaa, asiathan eivät pakenemalla muutu.

Monesti tuntiessani näin, mietin, kuinka joskus olisi helpompaa vain kuulua massaan. Kuinka olisi helpompaa unohtaa omat uskomukset ja hypätä yhteiskunnan tiedostomattomaan virtaan, jossa niin moni ui. Mutta eihän sekään ole ratkaisu, olen rakentanut itselleni todellisuuden, joka saa minut päivä toisensa jälkeen tunteman syvää rauhaa ja onnea, niin miksi muuttaa sitä? Olenhan minäkin aikoinani elänyt siinä valkoisten lampaiden suuressa massassa ja olin silloin kovin onneton. Ehkä ratkaisu onkin sinä, että hyväksyy sen tosiasian, että maailman tila ei ole sitä, mitä oma sisäinen todellisuus on ja yrittää parhaansa mukaan jakaa omaa todellisuutta maailmalle. Jos jokainen toisinajattelija tekee niin, ehkä vielä joskus voimme nähdä yhteiskunnan, joka ei pyöri egon hallinnassa olevien ihmisten ohjauksesta, jossa ilmentyy meidän kaikkien ykseys ja jossa tietoisuutta osataan käyttää järkevästi.

Jokaista meistä mustista lampaista tarvitaan tässä maailmassa ja niin tarvitaan myös niitä valkoisia lampaita – meissä jokaisessa on potentiaalia muuttaa maailmaa, kunhan toimimme yhteisen hyvän vuoksi, eikä vain oman napamme tähden. Ei auta jäädä vellomaan omiin toiveisiin toisenlaisesta maailmasta, ei auta, jos elää omassa kuplassa sulkien silmänsä siltä, mitä sen kuplan ulkopuolella tapahtuu. Niissä jokaisessa valkoisessa lampaassakin uinuu jossakin syvällä sisällä se mustan lampaan sielu, joka kyllä resonoi niiden ajatusten kanssa, jotka viestivät siitä, että ehkä nykyinen elämänmeno ei ole aivan sitä, mitä olisi tarkoitus olla. Mustien lampaiden haaste onkin tuoda tätä sanomaa esiin ja valkoisten haasteena kasvattaa sitä mustan lampaan sielua itsessään. Kumpikaan ei ole toista parempi, vaan niin mustan, kuin valkoisenkin lampaan sisimmässä on valtavasti voimaa.

Mietin myös monesti, missä on ne kaikki muut mustat lampaat. Minulla on monia hyviä kavereita, mutta tällä hetkellä elämässäni on oikeastaan vain yksi ihminen, jonka ajatusmaailman kanssa todella resonoin. Uskon kuitenkin siihen, että vieläkin jonakin päivänä löydän oman mustien lampaiden laumani ja voimme yhdessä olla "erilaisia" ja viilettää vapaana laitumilla. Tänään kuitenkin mietin myös sitä, kuinka on tärkeää olla myös niitä itsestä poikkeavia ihmisiä ympärillä. Se mahdollistaa rakentavan ajatusten vaihdon ja oppimisen. Niin kuin aikaisemmin jo totesinkin, me tarvitsemme toisiamme ja kuten varmaan jokaisessa tekstissäni totean, mehän olemme loppujen lopuksi yhtä ja samaa, pitää vain löytää ne oikeat polut syvälle toisen sisimpään. Mustien lampaiden kommukoidessa keskenään se yhteys löytyy ehkä helpommin, mutta se on täysin mahdollista myös mustan ja valkoisen lampaan välillä.

Kuva: Google

Läsnäolosta

Olet kenties huomannut, että tähän hetkeen keskittyminen tuppaa olemaan monen monelle ihmisille varsin haastavaa – mielessä pyörii alituisesti menneisyyden tapahtumat tai mieli elelee tulevaisuuden haaveissa. Olet myös kenties huomannut, että ne hetket, kun olet uppoutunut täysin tähän hetkeen, ovat ollut niitä kaikista antoisimpia. Ne ovat hetkiä, kun voit tuntea aidon onnen ja yhteyden, niinä hetkinä olet kenties saanut kaikista eniten aikaan ja ollut luovimmilasi. Meillähän ei ole muuta kuin tämä hetki, eikö niin? Miksi siis murehtia jotakin ollutta ja mennyttä tai keskittyä tulevaan? Jos keskitymme niihin, katoaa tältä hetkeltä pohja. Sen sijaan, että olisimme tyynesti läsnä tässä hetkessä, mielemme valtaa ahdistus, joka kumpuaa joko kyseisen hetken vertailusta menneeseen, menneisyyden vastoinkäymisten synnyttämistä kielteisistä emootioista tai tämän hetken näkemisestä huonompana tulevaisuuden rinnalla.


Saatat olla tällä hetkellä ahdistunut tai jollain muulla tapaa negatiivisesti latautunut. Silloin voi tuntua helpommalta suunnata katse pois tästä hetkestä, vaikkapa kuvittelemalla, kuinka "kaikki tulee olemaan tulevaisuudessa paremmin". Tämä ei kuitenkaan aiheuta loppupeleissä mitään muuta, kuin lisää ahdistusta, ennemmin tai myöhemmin. Jos sen sijasta keskittyisimme tämän hetken sisältöön kieltämättä mitään, leimaamatta mitään hyväksi tai huonoksi ja hyväksyen tilanteen, voisimme pian alkaa huomata, että on parempi vain antaa asioiden olla, elää tunteen kanssa ja kohdata se yrittämättä pyristellä siitä eroon. 

Kun "antaa asioiden vain olla", ei enää samaistu niihin. Tunteista ja ajatuksista tulee vain asioita, jotka tulevat ja menevät, ne eivät ole osa sinua. Niistä tulee yhtä merkityksettömiä, kuin menneestä ja tulevasta – nekin elävät sinussa hetken, mutta katoavat lopulta. Kun ajatuksiin ja tunteisiin samaistuminen loppuu, keikista "hyvistä" ja "huonoista" hetkistä tulee vain hetkiä, jotka ovat kaikki yhtä arvokkaita. Kun mieli ei ole menneessä tai tulevassa, ei hetkeä tule verrattua mihinkään ja se on helpompi hyväksyä osana tätä olemisen kirjoa. Kun alkaa elämään tässä ja nyt, kun lopettaa tämän hetken arvostelun menneen tai tulevan perusteella, eikä ammenna tähän hetkeen sisältöä näistä, voi  alkaa huomata, että ei enää pyristelekään vastoinkäymisiä vastaan, vaan antaa niiden tulla juuri sellaisina, kuin ne on. Lopulta ne vastoinkäymiset ja negatiivisen tunteet alkavat olla aivan yhtä tervetullutta sisältöä elämään, kuin se kaikki "hyväkin".


Tällää hetkellä ja läsnäololla tässä hetkessä on mielettömästi voimaa. Kun on tässä ja nyt, tuntuu elämässä itsessään olevan hirveästi merkitystä. Merkitys ei ole missään ulkoisessa, se ei ole siinä, mitä ympärillä tapahtuu tai mitä mielessä pyörii. Merkitys on vain olemisessa. Kun pyrkii joka hetki tietoiseen läsnäoloon, mullistuu elämä juurikin tuohon merkitykselliseen, yksinkertaiseen, onnen ja rauhan täyttämään tilaan. Se voi kuulostaa liiankin yksinkertaiselta, mutta se on totta. Mietipä vaikka eläimiä, ne eivät mieti huomista, eikä eilistä ole niille olemassakaan. Ne elää elämäänsä täysin tässä hetkessä ja tämän vuoksi ne elävät täydellisessä harmoniassa luonnon kanssa. Me emme ole loppujen lopuksi mitenkään sen erilaisempia, olemme luontokappaleita siinä, missä kaikki muukin ympärillämme. Onhan se totta, että meillä on tietoisuutemme, joka monimutkaistaa asiaa, mutta sitä tietoisuutta voi käyttää järkevästikin. Ja minulle sen järkevä käyttö on mielen pitäminen tässä hetkessä, eli olennaisessa. 



lauantai 3. kesäkuuta 2017

Se toinen näkökulma valmistujaisista ja tulevaisuudesta niiden jälkeen

Taas on se aika vuodesta, kun vietetään ylioppilasjuhlia ja valmistujaisia. Taas on se aika vuodesta, kun tädit ja mummot laskevat oman kullannupun Laudatureita ja se kymmenen tonnia kuussa tienaava setä tekee katsausta siitä, onko nuori varmasti suuntaamassa tarpeeksi hyvää liksaa tahkovaan ammattiin. Yksi etappi on nyt takana ja on aika suunnata "oikeaan elämään", joka tietenkin on oikeaa vain, jos seuraa sitä yhteiskunnan oravanpyörän viitoittamaa tietä. Joo, onhan se toki hieno päivä, kun vihdoin tämä monen vuoden koulun penkin nyhjäys on takana ja edessä odottaa astetta vapaampi tulevaisuus, mutta valitettavasti tälläkin asialla on kääntöpuolensa.

Omissa ylioppilasjuhlissani en halunnut esitellä kellekään omaa todistustani, vaikka se olikin varsin hyvä. En halunnut, sillä minua ottaa vietävästi päähän se, että ihmisen "menestystä" arvioidaan jonkin paperin perusteella. Yritin parhaani mukaan myös kierrellä ja pakoilla vastaamista siihen kuuluisaan "mitäs nyt seuraavaksi" - kysymykseen, vaikka minulla itseasiassa on melko selvät sävelet sen suhteen, mitä mitä tulevaisuudessa haluaisin tehdä työkseni. pakoilin tuota kysymystä, sillä minun mielestäni kysymys ei ole olennainen. Vaikka valmistunut vastaisikin, ettei tiedä, mitä seuraavaksi tekee, niin mitä väliä!? Miksi pitäisi tietää?? Elämä kuitenkin on ja tulee aina olemaan tässä ja nyt, niin miksi ei annettaisi elämälle vapautta näyttää, mihin se päivä toisensa jälkeen ohjaa?

Yhteiskuntaamme hallitsee suorituskeskeisyys, meidän eteemme yritetään piirtää viivaa, jota pitkin tulisi kaikken kävellä ja annas ollakaan, jos astut harhaan, olet jollakin tapaa epäonnistunut. Jos lukion jälkeen et lähdekään tavoittelemaan maisterin papereita, vaan vietät aikaasi tehden asioita, joita sydämestäsi tykkäät tehdä, leimaudut helposti laiskaksi ja elämääsi ympäriltä seuraavat pitelevät sydäntään pelossa siitä, että kuinka tuo hupakko nyt selviää, kun hän ei valmistukaan 25-vuotiaana ammattiin ja pääse rakentamaan sitä kuuluisaa "omakotitalo, kolme vauvaa ja kultainennoutaja" - elämää. Itse henkilökohtaisesti olen oppinut eniten ihan vain eläessä, en koulunpenkillä. Näinä kuutena kuukautena lukiosta valmistumisen jälkeen, olen kasvanut enemmän ihmisenä, kuin koskaan aikaisemmin ja olen sen siivittämänä aivan järjettömän onnellinen – koulutus ei ole kaiken A ja O, monet elämän tärkeimmistä asioista voi oppia aivan muualla.

Ei tietenkään ole mitään väärää lähteä suoraa lukiosta yliopiston tai AMK:n penkille, jos se on todella se suunta, minkä koet tuovan sinun elämääsi parhaan mahdollisen sisällön ja jos koulun jälkeen sinua odottaa ammatti, joka vetää sydäntäsi puoleesi kuin magneetti. Se mitä haluan sanoa on, että se ei ole kuitenkaan ainoa hyvä reitti. Hyvään elämään reittejä on miljoonia – tai oikeastaan niitä reittejä on niin monta, kuin on kulkijoitakin. Jokainen reitti, jota ohjaa sydän, on hyvä reitti. Toki monet haaveet, kuten esimerkiksi yksi oma ammatillisista haaveistani, eli näytteleminen, ovat äärimmäisen hankalia tavoittaa. Silti mielestäni on tärkeintä lähteä seuraamaan sitä paloa, kuin tehdä jotakin, joka olisi pois itsesi toteuttamisesta äärirajoillasi. Itse olen tyytyväinen jo tähän, että saan jatkuvasti tehdä teatteria edes harrastaja-tasolla. Voisin kuvitella eläväni näin lopun elämääni. Elannon voi tienata jotakin muuta kautta, mutta huomioni haluan pitää niissä asioissa, jotka saavat minut liekkeihin ja joilla voin kokea saavani annettua muille myös jotakin. Uskon myös, että se, joka oikeasti kuuntelee sydäntään ja tekee työtä niiden haasteellistenkin unelmien eteen, tulee pääsemään eteenpäin.

Itselläni on vain visioita tulevasta. Tiedän haluavani tehdä teatteria, kirjoittaa, kouluttautua ehkä joogaopettajaksi ja kenties myös sairaanhoitajaksi. Minulla ei kuitenkaan ole suunnitelmaa, ei tavoitetta kirkkaana mielessäni. Tiedän mikä on suuntani, mutta en ole kaavoittanut sitä millään tapaa. Moni voisi sanoa tulevaisuuteni olevan hatara ja epävarma, mutta minä tunnen itseni vapaaksi. Minä en stressaa, otan yhden askeleen kerrallaan ja annan tulevaisuuden tullessaan näyttää, mitä tapahtuu seuraavaksi. Näin olen myös päässyt pisteeseen, jossa en ajattele tulevaisuuden tarjoavan mitään sen parempaa, kuin tämä hetki. Minä elän jatkuvasti unelmaani, sillä en ole asettanut katsettani tulevaan. Meillä ei ole muuta, kuin tämä hetki, joten miksi emme eläisi juuri tässä ja nyt. Miksi emme juuri nyt tekisi niitä asioita, jotka saavat sinut paisumaan onnesta, niitä asioita, joita tekiessäsi olet sinä kaikessa kapasiteetissasi? Sinä voit elää jokaista unelmaasi tässä ja nyt, jos asennoidut oikein. Sinä et tarvitse yhtään enempää papereita todistamaan älykkyyttäsi ja menestystäsi, sinä olet valmis juuri nyt. Et tietenkään voi väittää olevasi diplomi-insinööri ilman mitään koulutusta, mutta väitän, että voit elää sitäkin unelmaasi juuri nyt, vaikkapa tekemällä kaikkesi sen eteen, että joskus kyseisen ammattinimikkeen saisit.

Onnea kuitenkin kaikille valmistuneille! Onhan se mahtavaa, että nyt saa suunnata juuri siihen suuntaan, mihin itse haluaa. Muistakaa kuitenkin, että mikään paperi ei määrittele teitä, olette ihan hullun huiseja ja voitte ponnistaa vaikka kuinka pitkälle, vaikka todistuksesi hipoisi juuri ja juuri suoritetuksi hyväksytyn alarajaa. Ja ennen kaikkea muistakaa jatkaa nyt juuri sinne minne itse haluatte. Vaikka sinulta odotettaisiin suoraan koulun penkille ryntäämistä ja kaavoihin kangistunutta elämää, muista, että vain sinä voit tietää, mikä on sinulle oikea tapa elää. Maailmassa, jossa vallitsee illuusio siitä, että se yhteiskunnan piirtämä viiva olisi ainoa oikea hyvä reitti, voi toki joskus tuntua pelottavalta loikata omalle tielleen, mutta lupaan, että mikään "turvallisempi" reitti ei koskaan tule tuomaan samaa tyydytystä, kuin se, mitä sydämesi haluaa kulkea. Sinä tulet kyllä sietämään epäonnistumisia ja epävarmuutta, jos oma reittisi sitä tuo, mutta sen kaiken tulee aina kumoamaan se rakkaus, mitä oman reittisi kulkeminen luo.






keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Videota!

Heippa! Uutta videota YouTubessa, käykää kurkkamassa :* YouTube


maanantai 29. toukokuuta 2017

Mitä onnellisuus on minulle?


Onnellisuus... Mitä se on minulle? Mitä onnellisuus on minulle maailmassa, jossa niin moni on lähtenyt harhaan, ja alkanut tavoitella sitä aivan vääristä asioista?

Minulle onnellisuus tarkoittaa perustavanlaatuista olotilaa, joka ei ole kiinni mistään ulkoisista tekijöistä. Minulle onnellisuus ei ole löydettävissä asioista. Kaikki ulkoinen on katoavaista, näin ollen onnellisuuskin voisi kadota asioiden mukana. Minulle onnellisuus ei ole sidoksissa tapahtumiin tai olosuhteisiin. Minulle onnellisuus meinaa sitä, että ihminen on löytänyt sisältään sellaisen rauhan, jota mikään ei saa järisytettyä. Se onnellisuus on ihmisessä sisällä. Se loistaa silmien välittämänä suoraan hänen sielustaan.

Aina ei tarvitse mennä lujaa ja ikäviä asioita osuu välttämättä jokaisen tielle, mutta sen ei tarvitse meinata sitä, että ne asiat veisivät onnellisuuden mukanaan. Kun kerran saa tästä onnesta kunnon otteen, oppii hyväksymään asiat juuri sellaisina, kuin ne on. Kun on saanut siitä otteen, ei enää yritäkään pakoilla ikävyyksiä, vaan antaa niiden tulla päin naamaa juuri sellaisina, kuin ne on. Minulle onnellisuus on sitä, että elämän epäkohtia ei yritetä haudata, eikä niitä aukkoja omassa elämässä koiteta paikata esimerkiksi materialla tai alituisella kokemuksien hakemisella.

Se onnellisuus ei löydy etsimällä. Se onnellisuus ei usko illuusioihin, et voi huijata sitä. Se on sinun sisälläsi. Jokaisen pitää vain löytää ne itselleen sopivat keinot, joilla sen saa räjähtämään. Se onnellisuus ei vaadi mitään (tai no joskus ehkä kupin kahvia huonosti nukuttujen yöunien jälkeen). Se onnellisuus ruokkii itseään ihan vain olemisen riemusta. Se onni ei sulje silmiään pahuudelta, mutta se onni on päättänyt uskoa hyvään – päättänyt uskoa rakkauteen ja sen parantavaan voimaan.

Onnellisuus on minulle sitä, että illalla odottaa seuraavaa aamua ja sitä, että jokainen päivä tuntuu uudelta seikkailulta, oli päivän sisältö mitä tahansa. Se saa sinut hymyilemään hölmönä ajaessasi pyörällä vasten kaatosadetta. Se saa sinut halkeamaan riemusta, kun joku tuo sinulle kukkia lahjaksi. Se tekee sinusta pelottoman. Se tuo esiin sinun todellisen sinäsi. Minulle onnellisuus on sitä, että uskaltaa kulkea elämän mukana, sitä lujasti kädestä pitäen, hyväksyen sen sellaisena, kuin se juuri sillä hetkellä on.





perjantai 26. toukokuuta 2017

Egosta ja siitä irtipäästämisestä

Muutama vuosi sitten aloin oivaltamaan jotakin suurta, jotakin, joka vihdoin vapautti minut niistä kahleista, joissa olin elänyt niin kauan. Löysin itseni. Löysin itseni, kun päästin irti pakosta olla jonkinlainen. Menneisyydessä olin aina ahdettuna johonkin tiettyyn boksiin. Ensin olin urheilija, sitten anorektikko, bulimikko, masentunut... Toisinaan määrittelin itseni toisten ihmisten kautta, sillä en löytänyt itsestäni mitään tarttuma pintaa. Lopulta olin vain yksi sekasotku. Kunnes silloin muutama vuosi sitten kapusin lavalle nuorisoteatterin pääsykokeissa ja esitin kirjoittamani monologin minusta. Olin päässyt muutama kuukausi aikaisemmin ulos psykiatriselta osastolta, jonka siivittämänä olin vain tyhjä taulu. Kaikki ne vanhat boksit oli räjäytetty ilmoille ja nyt oli luotava uusi pohja "uudelle minulle".  Monologissani kerroin siitä, kuinka tykkään raitapaidoista, kirjoista, kissoista, aamuista, kahvista... Kuinka rakastan hymyjä ja uuden oppimista. Kerroin kirjoittavani, rakastavani teatteria ja noh, milloin mitäkin. Milloin mitäkin. Siinä se suurin juttu, kaiken siemen. Olin oivaltanut sen, että en ole vain tietty asia, en ole diagnoosi tai harrastukseni. En toteuta mitään kaavaa, eikä minulla ole rajoja, olen alituisesti muuttuva kokonaisuus. Minä vain... Olen.


Ja niin minä aloin löytämään itseni kaikkialta – tähdistä taivaalla, heijastuksesta ystävän silmistä, teatterilavalta ja poluilta tuntemattomilta. Minä unohdin itseni ja löysin minuuteni tyhjyydestä. Miten voisin sanoa olevani asia A, jos ylihuomenna menen jo E:ssä?! Mikään muu ei ole pysyvää, kuin muutos. Niin sanotaan. Määritteet, jota luomme ympärillemme, ei ole pysyviä, joten emmekö me siis vain ja ainoastaan olemme. Olemme käveleviä ja hengittäviä eläviä organismeja. Siihen toki lisätään vielä kirsikkana kakun päälle tietoisuus, mutta muuttaako se loppupeleissä asian laitaa mihinkään suuntaan? Monesti määrittelemme itsemme niillä asioilla, mistä pidämme – tykkäämme vaikkapa jalkapallosta tai huilun soitosta, mutta miksi sen vuoksi pitäisi luoda egon ympärille määritelmä jalkapallofaniudesta tai huilun soiton harrastamisesta. Suosikkijoukkue voi lippua ranking-listojen hännille ja into jalkapalloon täten hiipua tai sormet murtua estäen huilun soiton. Egolle tämä on suurikin tappio – kuka nyt sitten olen!? Mutta egohan se vain pyrkii aina kiusaamaan sinua, kun samaan aikaan se todellinen sinä, se vain on. Se on alituisesti muuttuvainen ja se napsii niitä onnen hedelmiä sieltä sun täältä, mistä ikinä juuri sillä hetkellä haluaa. Se antaa sinulle luvan muutokseen, se ei väännä sinua mihinkään suuntaan.


Määritteiden ja muiden illuusioiden ympärillä pyörivä egon maailma on täynnä ahdasmielisyyttä, ahdistusta ja vihaa. Mietipä vaikka, kuinka monta kertaa olet törmännyt siihen, että ollaan surullisia tai jopa vihaisia siitä, että joku toinen on muuttunut tai itse on muuttunut. "Kun silloin vanhoina hyvinä päivinä hän oli sellainen ja tällainen ja nyt tuollainen. Miksi hän meni muuttumaan?!" Ego takertuu, u see? Määritteet ja boksit luovat meille kuvitelman turvallisuudesta ja pysyvyydestä, ne luovat meille pintaa, johon kiinnittyä, takertua, jotta kokisimme olevamme ehjiä, kun maailmaamme ravistellaan. Mutta niin kuin on jo todettu, se vain johtaa ahdistukseen. Asiat ei olekaan enää kuin ennen, sain potkut töistä ja erokin on ovella enkä näin ollen en tiedä enää kuka olen. Jos hyväksyisimme muutoksen perustavan laatuisena olotilanamme, emmekä loisi näitä määritteistä koostuvia suojamuureja, voi löytää rauhan. Sinä olet vain yksi pieni otus maan päällä, joka eilen söi litran jäätelöä ja tänään käyttää koirat lenkillä, innostuu aloittamaan maalaamisen harjoittelun, sekä polkee pyörällä töihin. Otus, jonka päässä pyörii joka päivä toinen toistaan hurjempia ajatuksia, mutta eikö olekin vapauttavaa todeta, että et ole yhtä kuin nämä ajatukset? En tietenkään tarkoita, että kaikki ne asiat, mitkä itseensä liittää, on turhia kahleita, eikä mihinkään asiaan saisi upota niin, että siitä tulee osa sinua. Se mitä tarkoitan, on se, että emme saisi takertua, emme saisi pyristellä muutosta vastaan, sillä sille emme mitään voi. Se on yksi mahtavimmista luonnonvoimista. Tuskin olet koskaan nähnyt pihalla tönöttävän koivunkaan pitävän itsepintaisesti kiinni vihreistä lehdistään läpi talven pakkasten.


Nykyään, kun minulta kysytään, kuka olen, vastaan mieluiten: "en tiedä". Se voi antaa kuvan siitä, että olen kypsymätön ja hukassa, mutta minulle tuo lause on vain vapauttava. Mistä muka voisin tietää, kuka olen, jos en voi selittää, mitä tämä kaikki ympärilläni on. Tiedän kyllä identiteettini ja mielenkiinnon kohteeni, mutta pohjimmiltani olen vain pieni osa ääretöntä universumia, enkä tiedä, mitä tai mikä universumi sisimmässään on. Voisin kyllä määritellä itseni asioilla, jotka kuvaavat luonnettani, mitä tykkään tehdä ja mihin uskon, mutta nekin asiat voivat muuttua, eikä ne täten riittäisi kuvaamaan perustavanlaatuista minua. Voisin sanoa olevani ilmentymä universumin itsetiedostusprosessia. Universumilla kuitenkin taitaa olla ikuinen identiteettikriisi, kun se synnyttää alituisesti vain muutosta.


keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Mitä jos lakkaisimme yrittämästä?

Mitä jos lakkaisimme yrittämästä? Mieti sitä. Mitä jos... Mitä siitä seuraisi? Mitä jos yrityksen sijasta vain mentäisiin eteenpäin – heitettäisiin repusta paineet tavoitteista ja odotukset siitä, miten elämän on mentävä. Jos jättäisimme reppumme tyhjäksi ja antaisimme elämän ohjata oikeaan suuntaan. Eikö elämä olisikin paljon kevyempää ilman tätä hartioita painavaa lastia!


Ajatus saattaa kuulostaa pelottavalta. Miten muka voisin saavuttaa unelmani, jos en edes yrittäisi pyristellä niitä kohti? Mutta siihen vastineeksi heitän ajatuksen siitä, että universumi kyllä ohjaa lapsensa oikeaan suuntaan. Mietipä vaikka jotain aikaisempaa tilannetta, kun olet päästänyt irti jostakin asiasta, jonka puolesta olet pitkään taistellut tuloksetta. Eikö niin, että irti päästämisen jälkeen eteesi on tullut jotakin uutta, jotakin, joka tuntuu niin oikealta. Ja lopulta oivallat, että et edes olisi oikeasti tarvinnut sitä asiaa, jonka eteen uhrasit niin paljon aikaa ja vaivaa. Elämä ohjaa... Se tietää, minkä polun päästä löytyy se määränpää, missä sinun kuuluu olla...


Missä sinun kuuluu olla... Oikeastaan olet jo siellä. Olet jo perillä missä ikinä kuljetkin. Tämänhetkinen elämän tilanteesi voi tuntua niin väärältä ja pointittomalta , mutta joku päivä kyllä huomaat, että tarvitsit sitä. Tarvitsit sitä, jotta pääsit eteenpäin tai tarvitsit sitä oivaltaaksesi jonkin pienen tai suuren seikan. En tietenkään tarkoita, että unelmia ei saisi olla tai että niiden edessä pitäisi vain heittää ranttaliksi ja odottaa elämän tekevän temppunsa. Se mitä ajan takaa, on ajatus siitä, että emme saa unohtua elämään unelmissa, alituisesti pyritelemään vain tavoitteita kohti, kun elämässä tapahtuu tälläkin hetkellä niin paljon kaikkea – sinulla on jo kaikki, mitä tarvitset. Joku päivä tämän hetkinen unelmasi voi olla arkipäivääsi, mutta jos et nää kauneutta tässä päivässä, en usko sen kauneuden tupsahtavan elämääsi silloinkaan, kun "elät unelmaasi", sillä voihan olla ettei sekään unelma riitä, vaan mielesi on taas kaukana tulevaisuudessa.


Tuodakseni ajatukseni parhaiten esille, turvaudun taas kuvaamaan tilannetta luonnon avulla. Mietipä, puu kasvavaa ja kehittyy kuin itsestään, kunhan sillä on suotuisat olosuhteet ympärillään. Ampiaiset tuottavat hunajansa, pilvet liikkuvat taivaalla ja vesi virtaa... Ja olemmeko me ihmiset loppupeleissä mitään se erikoisempaa? Kyllä, meillä on tietoisuutemme ja olemme luoneet ympärillemme systeemin, joka kiskoo meitä huomaamattamme naruista, kuin marionettia, joka pakottaa meitä eroon luonnostamme. Mutta sisimmässämme, emmekö me olekin ihan samaa, kuin kaikki meitä ympäröivä? Emmekö me olekin samasta puusta veistetty, kuin koko kaikkeus? Tietoisuus vain mutkistaa elämäämme... Ja systeemi on illuusio...

Kysyn vielä uudestaan: mitä jos lakkaisimme yrittämästä ja menisimme eteenpäin antaa palaa-boogiella? Mitä jos päästäisimme irti halusta saada alituisesti lisää ja lisää? Mitä jos emme yrittäisi olla mitään sen enempää, kuin tässä hetkessä olemme? Olemme jo perillä ja meillä on kaikki, mitä tarvitsemme.



torstai 18. toukokuuta 2017

Leija


Muistan sinut,
kun kävelen
niitä polkuja,

kun kuulen 
ne sävelet 
ja kun törmään
kirja sivuilla 
tiettyihin sanoihin.





Muistan sinut
sen rakennuksen
seinien sisällä

ja peilistä
heijastuvasta
kuvajaisessani.





Muistan sinut,
kun päivä
muuttuu yöksi

ja kun kesän 
polte kääntyy
sateeksi.





Mutta muistan
sinut myös
järven jään
sulaessa

ja aamuisen 
auringon 
tunkeutuessa
huoneeseeni.






Muistan sinut,

mutta olen jo
päästänyt irti.

Olet leija.

Muisto naurun 
täyttämästä päivästä,
jonka sitoi menneisyyteen 
tuulen puuska, joka vei
sinut mukanaan.



OLD
© Happy Heart. Design by Fearne.