maanantai 14. elokuuta 2017

Kehonkuvasta ja itsensä rakastamisesta

Mikä saikaan sinut kerran uskomaan, ettet ole kaunis, et tarpeeksi hyvä omana itsenäsi? Miten aloitkaan uskomaan siihen valheeseen, että olet liian lihava, liian laiha tai jollakin muulla tapaa "epänormaali"? Mikä saikaan sinut uskomaan harhaan, näkemään itsesi vääristyneillä silmillä...? Uskon vastauksen aina punoutuvan ennemmin tai myöhemmin siihen illuusioon, jota yhteiskunnassamme eletään. Meille syötetään harhaa, joka saa meidät unohtamaan todelliset juuremme. Juoksemme pakoon todellista, kaikessa haavoittuvaisuudessaan täydellisen kaunista olemustamme. Lehtien kansikuviin päätyy lähinnä hoikkia naisia tai hyvässä tikissä olevia miehiä. Ykkös rivin näyttelijät ja muut julkkikset ovat hekin lähes aina kauniita ja hoikkia. Meille tuputetaan ties mistä kanavista kuvaa siitä, millainen on optimaalinen ihminen. Mainostajat punovat seittejä, joiden pyrkimys on vain ja ainoastaan saada meidät kahleisiimme, jotta tietty yritys saa enemmän ja enemmän tuloja ja jotta saadaan tämä yhteiskunnan oravanpyörä pyörimään ja kaikenlisäksi kiihdyttämään tahtiaan. Eikä se kaikki todellakaan kohdistu vain ulkonäköömme, vaan koko pakettiin – osta sitä, osta tätä, luo elämäsi näiden kaavojen mukaan, jotka me olemme piirtäneet, ja olet suotuisa kansalainen. 

Minäkin kerran uskoin siihen harhaan. Se vei minut mukaansa niin, etten enää tunnistanut itseäni peilistä. En tunnistanut itseäni, sillä näin vain rumuutta, joka kumpusi siitä, etten kokenut olevani sitä, mitä "minun odotettiin olevan". Illuusion hämähäkin seitti vei lopulta minut mukaansa niin syvälle, että sairastuin (lue minun matkastani syömishäiriön ynnä muiden ongelmien kanssa täältä). Yritin alituisesti muuttaa itseäni, ensinnä halusin olla mahdollisimman "tikissä", sitten mahdollisimman laiha. Melkeinpä mikä tahansa kelpasi, kunhan se ei ollut se, millaiseksi minut on luotu ja mikä on terveyteni kannalta suotuisinta. Tanssin pitkään sairauteni tahtiin ja mitä pitempää sitä tein, sitä vääristyneemmäksi kuvani itsestäni kävi. Luulin tulevani täydelliseksi ihmiseksi olemalla jotakin muuta, mutta mitä laihemmiksi kävin, sitä enemmän vieraannuin koko olemassa olostani ja sitä huonompana itseni näin. Jossain sen tanssin tahtien takana kuulin kuitenkin sen hennon sävelen, joka muistutti minua siitä, että ehkä tämä ei olekaan totta. Minun piti käydä ihan pohjalla, että silmäni avautuivat näkemään todellisuuden. Ja todellisuus on, että kaikista sairain on se järjestelmä, joka saa ihmiset uskomaan ihan höpöhöpöjuttuihin, että oikeasti meistä jokainen on jotain mielettömän kaunista ja parhaimmillaan juuri sellaisena kuin on, kaikkine virheineen.  Uskoin niihin höpöjuttuihin pitkään, mutta lopulta uskalsin vapauttaa itseni siitä hämähäkinseitistä. Kun vapauduin siitä seitistä, vapautin sen todellisen minäni, joka näkee maailman rakkauden silmillä. Ne silmät eivät erottele minua ja muuta maailmaa, ja jos kerta näen ympärilläni alituisesti suunnatonta kauneutta, miten minäkään voisin olla jotakin muuta, kuin tämä kauneus?! 

En aina näe totuutta. Vaikka rakastan itseäni ja kehoani juuri tällaisena, on minullakin välillä päiviä, kun oma olemus ahdistaa. Tiedä kuitenkin, ettei se ole totta. Huonoina hetkinä katson luonnon monimuotoisuutta ja ihmisten kirjoa. Meitä on niin moneksi ja se vasta tekeekin meistä jotain niin kaunista. Jos näen vastaani kävelevässä kulkijassa kauneuden, riippumatta siitä, miltä hän ulkoisesti näyttää, miten voisin minäkään olla mitään muuta, mehän loppujen lopuksi olemme yhtä. Me teemme yhdessä kauneuden. Minulla tai sinulla ei ole mitään syytä inhota kehoani tai mitään muutakaan ulkoista (eikä toki myöskään sisäistä) osaani. Ei ole mitään syytä asettaa keholleni mitään olettamuksia siitä, miltä sen tulisi näyttää. Kehollani on lupa olla alituisesti muuttuva ja sen hyväksyttyäni olen todella vapautunut ahdistuksesta kroppaani kohtaan. Voin ja haluan elää terveellisesti, sillä se tuo minulle parhaan olon, mutta en pyri sillä kehoni kontrollointiin. Välillä tulee aikoja, jolloin ruoka maistuu enemmän, joskus taas vähemmän, joskus tekee mieli pinkoa menemään kuin pieni jänis 24/7 ja toisinaan taas sohva on paljon houkuttelevampi. Kehoni tulee vanhenemaan tai se saattaa muuttua jonkin muun seikan tähden. Ja se kaikki on ok. Se on ok, vaikka meitä yritetään saada uskomaan toisin. Meidät ja kehomme on saatu siihen valoon, kuin olisimme robotteja, aina ohjelmoitavissa uusimman trendin mukaan. Mutta todellisuudessa olemme taidetta. Veistoksia, maalauksia... Kehomme on kangas, jonka kautta olemassaolo ilmentää itseänsä, kangas, jolle elämä roiskii värinsä. 

Kuinka sitten muuttaa omaa kehonkuvaa tai laajemmasti suhtautumista omaan itseensä? Teitä siihen on varmasti monia, joten en voi kuin omasta kokemuksista puhua. Itselleni kaikista tärkeintä on ollut sen oivaltaminen, että en ole vain tämä keho. Oli kehoni minkä näköinen tahansa, olen silti aina se sama Hellen. Olen rakastettu oli ulkomuotoni mikä tahansa. Eihän perheeni tai ystävänikään rakastaisi minua yhtään sen enempää tai vähempää, painoin sitten 10 kiloa enemmän tai vähemmän, joten miksi minunkaan pitäisi? Olen myös opetellut kohtelemaan itseäni parhaani mukaan. Syön terveellisesti, liikun ja hoivaan itseäni, niin ja tietenkin muistan olla itselleni kiltti myös ajatusten tasolla. Myöskin sen ajatuksen, että muuttamalla kehoani johonkin suuntaan, saavuttaisin paremman suhtautumisenitseeni. Olen kantapään kautta oppinut, että se ei vain toimi. Onhan se toki totta, että tilanteissa, joissa ihminen ei ole itselleen suotuisassa painossa, on muutos yleensä terveyden kannalta välttämätön. Kuitenkin jos rakkautta haetaan vain muutoksen kautta, ei se tule toimimaan. Muutos toimii, jos se tehdään rakkaudesta käsin, sillä ajatuksella, että haluan muutosta, sillä arvostan kehoani, ja muutos on hyväksi keholleni, joka ansaitsee parasta. Itsensä rakastaminen konkretian tasolla voi olla alkuun vaikeaa, itseasiassa voi tuntua siltä, että se sattuu enemmän, kuin niissä negatiivisissa ajatuksissa pyöriminen. Voin kuitenkin luvata, että jos käytännössä pakottaa itsensä siihen ja vaikka feikkaa rakkauden alkuun, alkaa se pikkuhiljaa toimia. 

Halit sinne, muistakaa olla lempeitä itsellenne <3


tiistai 8. elokuuta 2017

MUN TARINA

Hei vaan taas ihanat lukijat! Teistä osa onkin varmaan tutustunut muhun paremmin vanhan blogin aikoina, mutta koska uusiakin naamoja on tänne ilmestynyt, ajattelin, että olisi kiva kirjoittaa siitä miksi ja millaisten mutkien kautta minusta on tullut tämä tyyppi, joka tänäpäivänä olen. Mä en kauheasti pidä menneitten kaivelusta, sillä elämä on tässä ja nyt, mutta koska itsekin olen inspiroitunut monen toisen ihmisen tarinasta, on kiva jakaa teillekin tätä mun matkaani :)

Pistäkääs turvavyöt kiinni, sillä nyt alkaa aikamatka kaksikymmentä vuotta taaksepäin. On vuosi 1997, paikkana Helsingin Q-teatterin katsomo, äitini on katsomassa isäni esitystä. Aika alkaa käydä pitkäksi, olen kärsimätön. En suinkaan meneillään olevan näytelmän vuoksi, vaan siksi, että aikani kohdussa alkaa tympiä minua ja haluaisin jo päätä tutkimaan sitä maailmaa, josta äitini on kuiskinut minulle nämä kahdeksan kuukautta. Siispä pistän oman show'n käyntiin  – äiti nyt mennään ja lujaa, en enää jaksa odottaa kuukautta!

Kului vuosi, toinenkin ja vielä muutama lisää. Lapsuuteni oli varsin onnellinen. Ei helppo, mutta onnellinen siinä mielessä, että minä olin rakastettu ja kaikki perusasiat olivat suhteellisesti kunnossa. Olin varsin menevä ja rämäpäinen tyttö, kokeilin lapsena varmaan kymmentä eri liikuntalajia. Olin myös hyvin kiinnostunut taiteen tekemisestä – kirjoitin omia tarinoita, piirsin, harrastin musiikkia ja ennen kaikkea rakastin teatterin katsomossa istumista. Lapsuuttani kuitenkin varjostivat tietyt ongelmat kotona, joihin en nyt sen enempää syvenny, sillä niihin liittyy myös muiden ihmisten hekilökohtaisia ongelmia. Myöskin koulussa minulla oli toisinaan ongelmia, lähinnä ihmissuhteissa – sain kohdata syrjintää ja en oikein tuntenut kuuluvani joukkoon. Aikani ala-asteikäisenä oli kuitenkin vielä varsin kivutonta, osittain kuitenkin siksi, että pidin kipuni sisälläni yrittäen piilottaa ne niin itseltäni, kuin muiltakin.

Siirryttyäni yläasteelle, alkoi pakkani hajota. Ne suojamuurit, jotka olin rakentanut onnellisuuteni suojaksi, eivät enää kestäneet. Vanhempani erosivat, paineet kasvoivat karatessa, jota harrastin maajoukkuetasolla, ongelmat ihmissuhteissa paisuivat, en tiennyt miksi minulla oli niin paha olla, enkä tiennyt kuka olin. Kannoin kaiken kuitenkin yksin ja loin ympärilleni valheellisen todellisuuden, joka näytti ulospäin varsin hyvältä. Aloin itsekin uskoa valheelliseen kuoreeni ja pari vuotta taas kasvatin sitä kipuilevaa kimppua sisälläni. Olin masentunut ja hyvin epävakaa oikeastaan elämäni kaikilla osa-alueilla. Esitin jatkuvasti jotain aivan muuta, mitä todellisuudessa olin. En voi käsittää, miten jaksoin sitä alituista teatteria, mutta toisaalta en silloin voinut muuta. En kokenut ansaitsevani tai tarvitsevani apua. En uskaltanut olla haavoittuvainen ja antaa pahan oloni tulla ulos, joten peitin sen.

Yläasteen jälkeen hain urheilulukioon. Jäin kuitenkin pisteen päähän sisäänpääsystä ja tämähän oli maailmani loppu. Karatesta oli tullut pitkälti minuuteni ja ajattelin, että en voi olla "täydellinen urheilija" jos en ole urheilulukiossa. Yhdeksännellä luokalla olin alkanut tarkkailla syömistäni ja käyttäytymään ruoan ympärillä lievän sairaalloisesti. Tyytyväisyyteni ulkonäkööni oli myöskin aivan nollissa. Kun en haluamaani opiskelupaikkaa saanut, aloin ajattelemaan, että olen yksinkertaisesti "liian lihava" urheilijaksi ja näin syömishäiriö vetäisi minut lopulta täysin mukaansa. Aloin nipistämään syömisistäni entistäkin enemmän ja lisäsin treenimääriäni ihan äärimmäisyyksiin. En tehnyt elämässäni melkeimpä mitään muuta, kuin kävin koulussa ja treenasin. Terveyteni alkoi oletettavasti heikentymään hyvin pian ja tulokset karatessa laskivat.

Kakkosluokan alettua, otti syömishäiriöni minut täysin valtaansa. Laihduin ja laihduin, lopetin karaten, sillä en vain enää kertakaikkiaan pystynyt niin kovaan treeniin, aloin ahmimaan ja oksentelemaan ja ylipäätänsä mielenterveyteni alkoi heikentyä siihen pisteeseen, että itsetuhoiset ajatukset valtasivat minut ja toivoin saavani hoidettua itseni hautaan laihduttamalla, menetin oikeastaan kaikki sen aikaiset ystäväni ja olin aivan hukassa. Pian sitten oltiinkin sairaalassa anoreksian, bulimian ja masennuksen diagnooseilla leimattuna. Lukion kakkosvuoden kevät menikin lähinnä sairaalan sängyssä maatessa. Jossain välissä pääsin kotiin, mutta enpä ehtinyt kissaakaan sanoa, kun palasin taas maitojunalla psykiatriselle monta kiloa laihempana. Keväällä rupesin kuitenkin oikeasti miettimään tilannettani ja aloin tajuamaan, että ehkä elämällä voisi olla jotain paljon parempaa annettavana.

Aloin saamaan oikeaa motivaatiota ja parantumaan. Parantumisen tie oli pitkä ja kivinen ja takapakkeja tuli. Pala palalta kuitenkin rakensin elämääni aivan uusiksi. Päätin kohdata suurimmat pelkoni, sillä oivalsin, että mitään muuta tietä ei onneen ole. Kun oireeni vähenivät, aloin löytää uutta sisältöä elämääni: aloitin näyttelemisen ja ylipäätänsä ryhdyin tekemään niitä asioita, joista oikeasti nautin, esimerkiksi karate ei sitä ollut. Löysin itseni joogatunneilta, ryhdyin vegaaniksi, tutustuin meditoimiseen, löysin uusia ihmisiä elämääni. Mitä paremmaksi kuntoni koheni, sitä enemmän aloin näkemään elämässä upeita asioita, joiden olemassaoloa en ennen ollut edes tajunnut. Kaikesta tärkeintä lienee se, että opettelin rakastamaan itseäni vilpittömästi. Kun aloin todella rakastamaan itseäni juuri näin, oli minun mahdollista alkaa rakastaa myöskin maailmaa ja koko elämää aivan uudella tasolla.

Nyt olen sataprosenttisen terve ja täynnä elämää. Vaikeuksien kautta löysin sen itseni, joka olen aina ollut, mutta joka en ennen ole osannut olla. Toisin sanoen löysin kosketuksen itseeni – ennen en osannut kuunnella sisimpääni, jota kuunnellen aina osuu oikealle polulle. On hassua lukea joitakin vuosien takaisia päiväkirjamerkintöjäni ja todeta, että olen nyt juuri se ihminen, josta tuolloin kirjoitin ja joka unelmoin olevani. Elämäni oli monta vuotta yhtä kaaosta, mutta nyt voin sanoa löytäneeni rauhan, josta tiedän, ettei mikään voi sitä minulta viedä pois. Olen terve henkisesti ja fyysisesti, tiedän kuka olen ja mitä haluan, rakastan ja olen rakastettu, voin tuntea suunnatonta olemassaolon onnea jokaisena aamuna ja nukahtaa tuntien kiitollisuutta. Enkä pyydä yhtään enempää! En tunne katkeruutta niitä asioita kohtaan, mitä minulle on tapahtunut, enkä pyyhkisi menneisyydestäni yhtään mitään pois, minä tarvitsin ne kamppailuni, jotta pystyin kasvamaan täksi ihmiseksi.

Ja sinä, jos et ole siellä, missä haluaisit olla, muista se, että ensinnäkin olet juuri siellä, missä sinun kuuluukin olla – elämä kyllä ennemmin tai myöhemmin näyttää miksi sinun piti ne polut kulkea. Mutta muista myös, että sinä voit muuttaa asioita! Uskalla tehdä tutkimusmatka sisimpääsi ja tutustua itseesi ja todellisiin tarpeisiisi. Uskalla kohdata pelkosi vaikka se tuottaakin kipua – se kipu kyllä hellittää ajan myötä. Kivun loputtua olet täynnä voimaa, jolla luoda elämä, mitä olet aina salaa halunnut elää!


lauantai 5. elokuuta 2017

Mitä sinä näet kun katsot maailmaa?

Mitä sinä näet, kun kohotat katseesi taivaalle, tai kun katsot ääretöntä meren ulappaa? 

Minä näen minut, sinut, meidät. Näen äidin, joka on meille kaikille yhteinen. Näen hänen hellän sylinsä. Näen kodin. En näe ainetta, en objekteja. Näen energiaa, joka värinä yhdistää kaiken olevan yhdeksi – minä näen ykseyden. 

Minä näen jotakin niin kaunista, etten tahdo löytää sille sanoja. Siitä näkymästä löydän kaikki vastaukset. Ne vastaukset kumpuavat hiljaisuudesta. Näen selittämättömän ja pelottavan, mutta kaikessa kaaoksessa harmonian selkeimmän.

Taivas tai meri, synkkä metsä, keli kuin keli... Näen sielun. Näen sieluni ja sielusi – yhteisen sielumme. Hiljaisen olemisen, joka on kaiken perusta. Mitä sinä näet, millainen on sinun maailmasi?



maanantai 31. heinäkuuta 2017

Onnen peilejä

Tuuli huojuttaa puita. Vedän flanellin päälle. Kesäpäivä herää viileänä. Kävelen rantaan ja huuhdon kasvoni järvivedellä. Aurinko uskaltaa hieman näyttää säteitään pilven takaa.


Mökin lattian hiljainen narahdus. Varo ettei nukkuva herää. Musiikki kuulokkeissani hyväilee sisintäni. Villasukat kuuluvat Suomen suveen. Ajatukset harhailevat, hymyilen niille. Olen pakahtua hetken kauneudesta.

Kohta keitän kahvit. Räsymatto. Lapsuudenkodin keittiönpöytä. Se kiikutettiin aikoinaan tänne suojaan, isoäidin mökki, neutraali alue keskellä eron taistelutannerta. Enää ei satu istua kyseisen pöydän ääressä.


Onni. Onni asuu täällä. Onni asuu siellä, missä kulkija on avoinna ottamaan sen vastaan. Se piilee sisälläsi, ulkoiset asiat ovat vain peilejä, jotka heijastavat sitä.

Kesämökki. Ei, ei se ole onnea. Se muuttuu onneksi astuessasi sinne sisään täyttäen tilan olemisellasi.  Heijastaessasi itsesi tähän peiliin.


Nyt pitää ne kahvit keittää. En jaksa odottaa sitä jumalaista tuoksua. Se on aina lupaus hyvästä päivästä. 


keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Unelmista


Epäilys tuhoaa unelmat. Jos vain odotat "sitä oikeaa hetkeä", olet myöhässä. Oikea hetki on nyt, miksi et siis epäröinnin sijasta tarttuisi unelmaasi tänään huomisen sijasta! Mikä muka olisi sinun tielläsi? Saatat muodostaa mielessäsi listan lukuisista esteistä, mutta mietipä uudestaan: esteet ovat todellisuudessa vain mielesi luomia suojamuureja peloillesi. Elämä on tässä ja nyt, ja niin ovat myös unelmasi. Unelmasi eivät ehkä vielä ole toteutuneet elämässäsi konkretian tasolla, mutta ne elävät sinussa – ne työstyvät jatkuvasti, kunhan vain päästät irti epäröinnistä.


Sinulla on valta päättää, elätkö unelmaasi juuri nyt, vai joskus silloin tulevaisuudessa. Jos päätät odottaa, voivat unelmasi valitettavasti lipua ohitsesi. Sinulla on valta, ja jos kanavoit sen unelmasi toteuttamiseen jo tänään, voit yhtäkkiä huomata eläväsi jo unelmaasi. Salaisuus on siinä, että unelmaa kohti kulkeminen tuo aivan yhtä suuren tyydytyksen, kuin sen saavuttaminen. Eläessäsi niin, että tiedät kulkevasi kohti unelmaasi, tuo samanlaista merkityksellisyyden ja onnistumisen tunnetta, kuin se saavutettu unelma.


Jokainen unelma ei ehkä ota toteutuakseen, mutta miksi se tekisi elämästä yhtään sen huonompaa? Elämä tuo eteesi juuri ne asiat, joita tarvitset. Lähtökohdaksi ei kuitenkaan kannata ottaa sitä kuuluisaa "entä jos"- asennetta. Silloin annat epäröinnille vallan ja tuotat itse esteitä unelmasi eteen. Kuten jo totesinkin, ei kaikki unelmat aina toteudu, vaikka niiden eteen tekisi vaikka kuinka paljon työtä. Saatat olla surullinen jonkin tovin, jos unelmasi ei otakaan tuulta alleen, mutta voi sitä katumusta, jos et edes yrittänyt! Ja siitähän se oravanpyörä sitten taas lähteekin pyörimään – itsetunto lässähtää ja epäilys syövyttää tulevienkin unelmien toteutumista.


Ei ole mitään epäröitävää. Mitä muka voisit hävitä? Saatat sanoa tähän argumentiksi, että kyllähän voit hävitä, jos unelmasi ei toteudukaan ja näin ollen kaikki sen saavuttamiseen käytetty aika on mennyt hukkaan. Mutta miten aikaisemmin niin merkitykselliseltä tuntunut aika voisi yhtäkkiä muuttua toiseksi? Mennyt on mennyttä! Ja aivan satavarmasti olet ammentanut elämääsi asioita unelmaasi tavoitellessasi, joista et vielä tajua hyötyneesi. Se aika kyllä tulee, kun oivallat, miksi tuo aika olikin äärimmäisen antoisaa. Ei ole olemassakaan mitään häviötä, on vain opetuksia ja niitä opetuksiahan me tarvitaan aivan yhtälailla, kuin onnistumisiakin!



maanantai 24. heinäkuuta 2017

Uskallathan pyristellä irti kahleistasi?

Varasto.Tavaraa vaikka mihin lähtöön. Kirjoja, kenkiä, hylättyjä pehmoleluja. Vanha pölynimuri, kukkaruukkuja, kirjahylly, kasettisoitin. Mattoja, rikkinäinen polkupyörä, valokuva-albumeita joissa kuvia kasvoista tuntemattomista.

Seisot yksin tämän kaaoksen keskellä. Kalterit ympärillä, jossain kaaoksen syövereissä on avain piilotettuna varaston oveen. Ovi on onneksi suljettu riippulukolla, joten saat sen kyllä sisäpuoleltakin auki kunhan vain löydät sen avaimen.

Kulutat päiväsi etsimällä avainta. Palat halusta nähdä, mitä varaston ulkopuolella on. Olet kuitenkin varsin tyytyväinen elämääsi pienessä kopissasi, onhan se tuttu ja turvallinen. Eikä etsintäsikään ole epätoivoista, onhan edessäsi niin paljon mielenkiintoista tavaraa – rumaa ja kaunista.

Löydettyäsi avaimen, olet pelokas. Et tiedä, mitä ulkona odottaa. Lähdet kuitenkin matkaan. Paljastuu, että maailma koppisi ulkopuolella on täynnä toisia varastoja. Ne muodostavat sokkelon, etkä enää löydä takaisin omaan koppiisi.

Oikeastaan et edes halua löytää takaisin ovellesi. On miellyttävämpää tutkia varastoja ulkopuolelta. Sokkelossa törmäät muihinkin. jotka ovat löytäneet avaimensa ja näin avanneet oven maailmaan, joka on aivan sanoinkuvailettoman mielenkiintoinen. Toisinaan löydät avaimia sokkelon lattialta ja etsit lukon, johon avain solahtaa. Vapautat varastoituneita.

Vaikka olet vapaa varastostasi, tunnet ajoittain sen saman sekasotkun sisälläsi. Se on pinttynyt sinuun. Ne vanhat lelut, kuvat, kirjat, polkupyörät ja muut romut näyttäytyvät hallusinaatioina verkkokalvollasi. Tiedät sen kuitenkin olevan mennyttä. Et enää suostu kahlitsemaan itseäsi, et suostu varastoitumaan. Pyyhit menneisyyden maalaukset silmistäsi saaden siitä voimaa.

Uskallathan jättää varastosi? Uskallathan kurkistaa kahleittesi toiselle puolelle? Voin antaa vihjeen: siellä odottaa maailma, jolla ei ole rajoja.



lauantai 15. heinäkuuta 2017

MIKSI JOOGATA?

Julkaisin jo aikaisemmin joogapostauksen, jonka sitten myöhemmin poistin ollessani kyseisen postauksen sisältöön tyytymätön... Nyt sitten innostuin muokkaamaan tekstiä ja julkaisemaan itseäni enemmän miellyttävän tekstipläjäyksen aiheesta. Jos joku sitä ei vielä tähän mennessä tajunnut, niin tänään siis puhutaan joogasta ja miksi sitä kannattaisi (oman kokemukseni mukaan) tehdä. Siispä let's aloitetaan!

Äänekäs, kurkunpäässä kohiseva hengitys ja ihminen solmussa, joka näyttää siltä, kuin sen avaamiseen vaadittaisiin suurtakin loogista päättelyä. Joogaa tuntemattoman voi olla vaikeaa ymmärtää, kuinka tämä "venyttelyltä" näyttävä toiminta voi olla niin kokonaisvaltaista ja elämää mullistavaa. Se kuitenkin on ja myöskin siksi minäkin olen joogaan hurahtanut. Joogassa ei ole kyse siitä, että pystyy taipumaan kaikkiin niihin hienoihin asanoihin, joihin voi törmätä vaikka instagramissa häshtägillä #yogalife. Joogan tarkoitus ei ole (ainakaan minulle) missään sen ulkoisissa vaikutuksissa, vaan siinä, kuinka se vaikuttaa mieleen ja elämän melkeinpä jokaiseen osa-alueeseen. Tässähän tulikin siis jo vastaus otsikon kysymykseen lyhyesti ja ytimekkäästi. Joogamatto kannattaa rullata alleen mikäli on kiinnostunut harjoituksesta joka soveltuu ihmiselle kuin ihmiselle riippumatta hänen lähtötasostaan, joka saa voimaan äärimmäisen hyvin fyysisesti ja tekee hyvää psyykelle ja joka voi tuoda elämääsi uutta sisältöä sekä uusia ulottuvuuksia, joita et koskaan edes kuvitellut olevan. 



Jospa aloitettaisiin joogan hyötyjen perusteellinen selvittäminen joogan fyysisistä vaikutuksista, onhan fyysinen hyvinvointi pitkälti se pohja kaikelle muulle. Kun aloitin joogan, ensimmäisiä havaitsemiani muutoksia oli kehon puhdituminen. Puhdas ja elinvoimainen keho taas on mielestäni pohja "puhtaalle mielelle", joka taas vaikuttaa ihmisen toimintatapoihin, ajatusmaailmaan, asenteisiin ja niin edespäin. Kehon puhdistumisen huomaan etenkin siitä, että kehostani on tullut äärimmäisen herkkä kaikille niille keholle oikeasti vieraille aineille, mitä ruoastamme nykymaailmassa monesti löytyy. Sokeri, monet lisäaineet, alkoholi, kofeiini, huonot rasvat ja ylipäätänsä kaikki prosessoitu ruoka saa monesti ruoansulatukseni ihan sekaisin jo pieninä määrinä nautittuina. 

On varmaan sanomattakin selvää, että joogatessa olosta tulee hyvä, mikään muu liikuntamuoto ei ole saanut koskaan oloani yhtä hyväksi. Joogaharjoitus saa veren kiertämään, kehon auki ja energian hyrräämään. Joogan fyysiset vaikutukset näkyvät tietenkin ennemmin tai myöhemmin myös ulkoisessa olemuksessa, kunhan sitä tekee suhteellisen säännöllisesti ja muistaa myös syödä terveellisesti. Tämän noin puolentoista vuoden aikana, kun olen joogannut, en ole harrastanut oikeastaan mitään muuta liikuntaa, ellei kävelyä ja hyötypyöräilyä lasketa, mutta koen olevani ulkoisestikin paremmassa kunnossa, kuin olen koskaan ollut. Tätä tukemaan esimerkiksi se, että minähän aikoinani olin noin 8 kertaa viikossa treenaava maajoukkuetason karateka, mutta koen fyysisen olomuotoni paljon "paremmaksi" näin joogina. Olo kropassa on jotenkin tasapainoisempi. Tasapainoinen, sehän se joogan fyysisiä vaikutuksia parhaiten kuvaava sana on – jooga muokkaa kehosta mahdollisimman suotuisan ja tasapainoisen kantajalleen.



Sitten mieleen. Moni kuvaa joogan tuottamaa tilaa adjektiivilla "valoisa" ja tämä on minunkin mielestäni paras kuvaus joogan vaikutuksesta mieleen. Tässä valoisassa tilassa ajatukset ovat puhtaan hyväntahtoisia niin itseä kuin muutakin maailmaa kohtaan, hyväksyviä ja lempeitä. Toisin sanoen jooga yhdistää kehon ja mielen. Tuntuu olevan kovin yleistä, että kehosta ja mielestä tehdään jotain erillistä, mutta näin ei kuitenkaan ole. Keho ja mieli ovat alituisesti yhteydessä toisiinsa, ja kun tähän yhteyteen saa tietoisen kontaktin, ovat vaikutukset ihmeellisiä. Joogaharjoitus myös sitoo sinut lujasti tähän hetkeen. Kun keskityt hengitykseesi ja kehosi tuntemuksiin, palauttaa se sinut olennaisen äärelle. jooga on siis myöskin meditoimista ja meditaatiollahan on tutkitusti vaikka mitä vaikutuksia.

Monelle joogille, mukaan lukien minulle, jooga on myös niin sanottu henkinen harjoitus. Se, mitä tapahtuu matolla, on oikeastaan vain pintaraapaisu minun joogastani, se mitä tapahtuu itse joogan fyysisen harjoituksen ulkopuolella, on oikeastaan olennaisempaa. Elämäntapani pohja on ne henkiset ulottuvuudet, joihin minä "uskon" ja jooga on yksi tekijä jolla pidän huolta näiden "uskomusten" toteutumisesta arjessani. Se, miten tunnen hengitykseni ja asanani joogatessani, on kaiken avain. Se tekee tietoiseksi ja tietoisuus taas on se pohjimmainen henkinen ulottuvuus elämässäni. Sitä edespäin onkin vaikeaa kuvailla ja jos sitä yrittäisin, menisi se monelta aivan yli hilseen todennäköisesti... Siispä päätän tämän postauksen yksinkertaisesti suosittelemalla joogaa itsekullekin. Joogalajien kirjo on runsas ja sieltä löytyy varmasti jokaiselle jotakin!

torstai 6. heinäkuuta 2017

Seinänaapureita ja huoneita tuntemattomia

seinän takana 
naapuri
kai 
painaa päälle
kahvinkeittimen


vastapäisen ikkunan
rouva
tanssahtelee
kissa sylissään


ja sinäkin siellä 
jossakin kai 
levität
voita leivän päälle


tai käännät musiikin
huutamaan 
lujempaa ja laulat 
itse sitäkin kovempaa


ja minä istun polvet 
sylissäni
hiljaisuus ympärilläni


mietin taloja
eri 
elämien
täyttämiä tyhjiöitä


kuinka olemmekaan tässä
täällä
täyttämässä
yhtä isoa tyhjiötä


täytämme tyhjyyttä
yhtä tyhjää täynnä olevilla taloilla
yritämme tehdä merkityksettömästä
merkityksellistä


en tiedä


otan mallia naapurista
ja painan päälle
kahvinkeittimen


tässä hetkessä
 ei muulla ole väliä
tässä hetkessä täytän
tyhjiön kahvin tuoksulla

















OLD
© Happy Heart. Design by Fearne.