torstai 19. lokakuuta 2017

Olet ainutlaatuinen

Kuinka mahtavaa olisikaan katsoa peiliin ja nähdä itsensä muiden silmillä. Omat kasvot ovat pintapuolin niin tutut, että niistä on vaikea löytää sitä omaa ainutlaatuisuutta. Mutta usko pois, se ainutlaatuisuus on sinussa, vaikka et sitä näkisikään. Sinä et ole tavallinen. Ei ole olemassa asiaa nimeltä "tavallinen ihminen". Voit olla tavallinen yhteiskunnan tai yhteisön määrittelemissä rajoissa, mutta pintasi alla on aina se ainutlaatuinen sinä.Siihen ainutlaatuiseen sinuun voi olla hyvin vaikea päästä itse käsiksi, mutta todellisuudessa se ei ole mitään muuta, kuin se sinä, joka jää jäljelle, kun päästät irti kaikista rooleista, muureista ja itsekritiikistä. Se on se sinä, joka jää jäljelle, kun suljet egosi pois tarkastelusta.


Ainutlaatuinen sinä on se, jonka silmät säihkyy ollessasi tekemisissä rakastamasi asian kanssa. Se on se sinä, joka kaiken kiireen keskellä pysähtyy hetkeksi unohtaen muun maailman keskittyen itseen. Ainutlaatuinen sinä pääsee valloilleen viettäessäsi aikaa rakkaimpiesi kanssa. Kaikki, mitä luot, on ainutlaatuisuutesi kädenjälkeä. Kaikki puheesi, joka kumpuaa suoraa sydämestäsi, on ainutlaatuisuutesi ääntä. Et löydä ainutlaatuisuuttasi tuijottamalla peiliin. Löydät sen, kun annat itsellesi luvan toteuttaa itseäsi ilman rajoitteita ja kun niinä hetkinä pysähdyt tarkastelemaan sitä, kuka olet näissä tilanteissa.


Ainutlaatuisuus voi pelottaa. Sitä, mitä oman kuoren alta löytyy, voi olla toisinaan hyvinkin vaikea ymmärtää. Ja tottahan toki erilaisuus altistaa aina myös kritiikille. Kaikesta huolimatta ainutlaatuisuus on kuitenkin itselle hyvin antoisaa. Kun löytää kosketuksen siihen, ei luovuudella ole enää rajoja. Ihminen, joka kulkee oman luovan mielen viitoittamia reittejä, löytää aina tien suotuisimpaan päämäärään. Sillä, joka uskaltaa olla oma itsensä, on myös eniten annettavaa muille – eivätkö ne ihmiset, jotka antavat oman todellisen itsensä loistaa tekemänsä asian takana, olekin niitä kaikista inspiroivimpia tyyppejä?


Älä pelkää ainutlaatuisuuttasi, omaa autenttista itseäsi, sillä siinä piilee aivan mielettömästi voimaa ja potentiaalia. Kritiikki omalta tai muiden taholta voi todellisuudessa satuttaa vain hyväksyntää hakevaa egoasi, ainutlaatuinen sinä saa siitä vain vahvistusta – sille kritiikki antaa haasteita ja inspiraatiota. Älä pelkää, sillä kun kerran löydät kosketuksen ainutlaatuisuuteesi, avautuu eteesi aivan uusi maailma täynnä uusia mahdollisuuksia. Ja jos pelkäät ainutlaatuisuutesi olevan jotakin, jota et osaa rakastaa, en voi kuin kehottaa heittämään egon, sen kriittisen pikku paskiaisen hetkeksi syrjään ja katsomaan itseäsi uudestaan.






lauantai 30. syyskuuta 2017

Ihan vaan kuulumisia

Olen nyt kuukauden verran elänyt uutta elämääni täällä akatemialla teatteriopiskelijana ja voi että kuinka paljon mulla olisikaan kerrottavaa! Elämä täällä on... Äh miten sitä voisi edes kuvailla?! Sanottaisko että aivan mielettömän ihanaa, erilaista, hullua, haastavaa, yllätyksellistä, intensiivistä ja mitä vielä. Täällä päivät menee työskennellen upeiden, luovien ja inspiroivien ihmisten kanssa työskennellessä ja illat hengaillessa asuntolaporukan kanssa, joka koostuu niin mielettömän rakkaiksi osoittautuneista ihmisistä. Täällä elää ikään kuin kuplassa: samat naamat pyörii ympärillä aamusta iltaan ja teatterin opiskelu ei rajoitu vain luokkahuoneiden sisään, vaan vapaa-aikakin on tietynlaista opiskelua, olemisen opiskelua, ihmisyyden mysteerien selvittelyä, elämän tarkastelua uteliaan luovan lapsen silmillä, reflektiota ja ihan vaan itsestä huolehtimista, kasassa pysyttelyä, niiden solmujen selvittämistä, mitä koulupäivä synnyttää.

Täällä ollaan jatkuvasti omalla epämukavuusalueella. Siellähän se oppiminen tapahtuu. Täällä opiskelu on mielettömän kokonaisvaltaista – opiskelu pistää sut likoon lähes jokaista ihmisyyden haaraa myöten. Näyttelemistä ei voi oppia suorittamalla mekaanisesti kivoja pikkuharjoituksia. Näyttelemisen oppiminen vaatii auki olemista, omaan olemiseen syventymistä, impulsseille herkistymistä, toisten ihmisten lukemista, alituista läsnäoloa. Se vaatii sen, että hyppäät lavalle mokailemaan, että teet sen impron, vaikka ahdistaisi, tanssit vaikka et osaisi ja menet sinne aamulenkille vaikka ei huvittaisi. Välillä tuntuu, että kaikki ennen opittu on hukassa ja olet ensimmäistä kertaa lavalla, välillä tuntuu, että olet susipaska näyttelijä. Onneksi täällä voi myös onnistua, tuntea sen, kuinka jokainen solu kehossasi huutaa kiitosta itsensä ylittämisen jälkeen. Onneksi täällä on muita samassa veneessä ja joka päivä voi olla onnellinen ja ylpeä ainakin muiden onnistumisesta.

Itselleni myöskin asuminen asuntolassa on ollut haaste. Olen tyyppi, joka kaipaa varsin paljon omaa tilaa ja joka rakastaa olla omissa oloissaan. Onneksi mulla on täällä siihen mahdollisuus, sillä en jaa huonettani kenenkään kanssa, mutta alkuun se vaati totuttelua, että en vietäkään iltoja tai itsekseni ja omine ajatuksineni. Tottakai olisin voinut toimia omasta mukavuusalueestani käsin ja sulkeutua vapaa-ajalla omaan huoneeseeni, mutta päätin olla tekemättä sitä, sillä miksipä jättäytyä sinne mukavuusalueelle. Elämässä tapahtuneet asiat ovat jättäneet muhun muutamia syviä arpia koskien mua sosiaalisissa suhteissa ja elämä täällä onkin ollut erinomainen tilaisuus paikkailla niitä haavoja ja huomata, että olen päässyt niiden asioiden yläpuolelle ja en enää oikeastaan jännitä sosiaalisissa tilanteissa ennen jännittämiäni asioita niin paljon. Mun on esimerkiksi vaikea päästää ihmisiä lähelle, vaatii usein melko pitkän ajan, että pystyn täysin rentoutumaan ja luottamaan uudessa suhteessa. Täällä olen oppinut olemaan enemmän auki ja päästämään ihmissiä iholle nopeammin. Toisaalta olen myös oppinut sen, että se on oikeastaan ihan ok olla just tämmöinen, kuin olen. Mä saan olla se hiljainen ja mysteerinen tyttö, ne ihmiset, jotka todella haluavat muhun tutustua ja jotka todella välittävät, antavat kyllä aikaa.

Mä olen kasvanut ja muuttunut viimeisen kuukauden aikana ihan järjettömästi. On tapahtunut niin paljon ja mun elämä on niin erilaista kuin ennen, etten oikeastaan edes ole ihan kartalla siitä, kuka olen. Eikä siinä mitää, ei sitä tarvitsekaan tietää. Mä tiedän, että minä olen, ja se riittää. Musta on tullut paljon rennompi, avoimempi ja sosiaalisempi. Mä osaan rakastaa lujempaa ja olla spontaanimpi ja enemmän tilanteessa kiinni, kuin aikaisemmin... Mä näen selkeämmin oman potentiaalini ja osaan olla paremmin se valo, mitä olen sisimmässäni, vaikka samalla näen selkeämmin myös oman vajaavaisuuteni ja haasteeni. Mä tiedän nyt paremmin kuin koskaan, mitä haluan ja mitä en halua, vaikka samaan aikaan tietty epävarmuus horjuttaa. Kun lähdin tänne, en tiennyt mitä odottaa. Mua harmitti hieman, kun en päässyt siihen kansanopistoon, johon olisin eniten halunnut. Toisaalta olin myös täynnä intoa ja odotuksia. Noh, jo ensimmäisinä päivinä huomasin, että tämä on mainio paikka, opetuksen taso on laadukasta ja ihmiset on huippuja. Nyt ymmärrän täysin, miksi tämä on just se paikka, missä mun kuuluu olla tässä vaiheessa elämääni, en ole katunut hetkeäkään sitä, että hyppäsin tähän tuntemattomaan. Kaikki on hyvin<3


sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Vastauksia pilvien päältä ja veden solinasta

Kerään monenkirjavia 
syksyn lehtiä takkini
etutaskuun.

Vaahtera,

metsämansikka,

kannusruoho.


Avaan silmäni syksyn loistolle,

annan sen tarttua minuun ja 

hehkua kasvoillani.


Kävelen järvenrantaa,
annan käteni juosta 
puun rungolta puun rungolle,
kuin kuljettaisin kättäni
kirjahyllyn kirjojen 
selkiä pitkin.

Kävelen tietämättä 
minne kuljen.

Kohotan katseeni taivaalle.
Se kertoo minun kulkevan
oikeaan suuntaan. Tiedän aina
saavani vastauksen kysymyksiini 
pilvien päältä ja veden solinasta,
tai syksyn kirpeästä henkäyksestä.


sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Elämä ei ole matka

Elämä ei ole matka. Jos olisi, minne muka olisit matkalla? Ammattiin? Eläkkeelle? Taivaaseen? Ainoa matka, jonka voit tehdä, on matka itseesi ja maailmaan tässä hetkessä. Ainoa taivas, jonka voit saavuttaa, on jo tässä. Se on käsilläsi, mutta pysyy piilossa niin kauan, kun odotat sen ilmestyvän tulevaisuudessa.

Jos elät määränpään tähden, jää vallitseva hetki varjoon. Kaikki mitä teet, palvelee vain tulevaa. Ja sitten kun olet saavuttanut "määränpääsi", huomaat, että se ei tuonutkaan sen suurempaa tyydytystä, kuin elämäsi ennen. Ja niin taas oravanpyörä pyörähtää käyntiin – asetat uuden tavoitteen ja uskot onnen löytyvän sen toteuttamisesta.

Kaikki tämä on tarpeetonta. Sinä olet jo perillä. Elämä ei ole matka, sillä matka suuntaa johonkin kohteeseen. Ainoa oikeasti merkitsevä "määränpää" on rauha ja onni tässä hetkessä ja sen kerran saavutettua, ei muut "matkat" merkitse enää mitään.

Elämä ei ole matka. Se on pikemminkin ikuisesti virtaava vesi, joka tarjoaa paratiisin sille, joka uskaltaa hypätä sen aaltojen kuljetettavaksi.


perjantai 1. syyskuuta 2017

Olet jotain niin upeaa...

Eräänä päivänä metsässä kulkiessani katsoin peilityyneen veteen, katsoin suoraan silmiin kuvajaistani. Tuosta hennosti värähtelevästä, hieman utuisesta kuvajaisesta näin ensikertaa itseni täysin kirkkaasti. En nähnyt itseäni vain kuvana veden pinnassa, vaan minä olin vesi. Ensimmäistä kertaa ymmärsin, etten voi olla mitään siitä irrallista, vedenpinnastahan tuijottaa takaisin omat silmäni! Tuulen puhaltaessa hieman kovempaa kuvajainen ehkä katoaa, mutta se palaa aina takaisin tuulen menetettyä voimansa. Ja jos minä olen vesi, jonka kauneutta aina ihmettelen, kuinka voisinkaan olla itse mitään sen mitättömämpää, rumempaa?

Kohotin käteni veden ylle, tarkastelin sen kuvajaista veden pinnasta. Lopulta löysin itseni kahlaamasta vedestä tutkien kehoni jokaisen kolkan veden pintaa vasten. Oli kuin olisin ensimmäistä kertaa nähnyt itseni. Venyttelin raajojani kuin munasta vasta kuoriutunut lintu. Jalat, kuinka jaksattekaan viedä minua paikasta toiseen? Kädet, kuinka osaattekaan osoittaa niin suurta rakkautta vain kietoutumalla rakkaimpieni ympärille? Ja kasvot, kuinka pystyttekään ilmentämään niin paljon vain yhdellä ilmeen värähdyksellä?

Sen järven pinnasta löysin itseni. Se linnunpoikanen, joka oli pitkään odottanut munankuoren pimeässä suojassa, sai vihdoin vapautua ja koittaa siipiään. Näin ensimmäistä kertaa itseni ja ymmärsin ainutlaatuisuuteni, jota ei ole varaa heittää hukkaan. Ei ole toista samanlaista kuvajaista.





tiistai 29. elokuuta 2017

Höpinää kesästä + uusia tuulia

Kesä 2017... Mitähän siitä voisi edes sanoa. Kesä oli jollakin tapaa hyvin erityinen. Ei, en tehnyt mitään kovin erikoista benjihypyistä kymmenillä festareilla reivaamiseen. Elin lähinnä perusarkeani teatteria tehden, ihmetellen elämää, kirjoittaen, aloittaen sata projektia saamatta niitä koskaan loppuun, nähden kavereita ja niin edespäin. Kävin mä joo mökillä, ulkomailla ja mitä muita näitä kesälomajuttuja nyt onkaan, mutta kesän merkityksellisyys ei noussut siitä. Se merkityksellisyys kumpuaa siitä, että tuntuu että olen muuttunut ja kasvanut näiden muutaman kuukauden aikana enemmän kuin vaikkapa koko viime vuoden aikana.


Suoraan sanottuna tämä kesä on ollut aivan mielipuolista aikaa, vain hyvällä siis. Mun kesälle oli siunattu mielettömästi sattumia tai kohtalon ohjaamia tapahtumia, kuin vaikka se, että tapasin ihmisen, joka oli itselleni kuin peili, jonka kautta löysin itsestäni monia kadoksissa olleita puoliani ja jonka siivittämänä sain kasattua itsestäni taas astetta ehjemmän kokonaisuuden. Kesäni oli tämän lisäksi siunattu myös epäonnistumisilla, onnistumisilla, erehdyksillä, intohimolla, inspiraatiolla, rakkaudella... Näiden muutaman kuukauden merkityksellisyys muodostui hetkistä, joista jokainen piti sisällään vakuutuksen siitä, että olen juuri siellä, missä pitää. Kesän jokainen hetki, ne huonot hetket mukaan luettuna piti sisällään jotain hyvin suurta, jotain, joka jälkikäteen ravisteli minua saaden minut havaitsemaan taas jotakin uutta itsestäni ja maailmasta. Ehkäpä se on vain sitä, että kesällä todella opin sen, mitä tarkoittaa eläminen puhtaassa läsnäolon tilassa, intuitio ja rakkaus...


Noh, sepä riittääkin kesästä, jos rupeaisin tässä tekemään perusteellisempaa selkkausta siitä mitä ruuveja sisälläni on kesän aikana väännelty, istuisin koneen ääressä vielä huomenna aamulla, jolloin minun pitää olla jo viilettämässä ensimmäisen koulupäivän rientoihin. Jep, aloitan koulun. Eilen pakkasin muuttolaatikkoni Lahdessa ja suuntasin kohti uusia rikospaikkoja pääkaupunkiseudulla. Ja huomenna tosiaan alkaa vuoteni kansanopiston teatterilinjalla. On varmaan sanomattakin selvää, että olen asiasta melkoisissa kikseissä! Pääsen viettämään viisi päivää viikosta tehden asiaa, jota kohtaan intohimoni on palava ja näin ollen saan taas korotettua kättäni hieman lähemmäksi unelmaani... On hassua olla tässä pisteessä, sillä vielä jokunen vuosi taaksepäin en uskaltanut lausua ääneen sitä, että olen vakavissani sen suhteen, että teatteri on se, mitä oikeasti tässä elämässä haluan tehdä, jos mietitään työntekoa. On hassua miettiä sitä aikaa ja tätä päivää ja sitä järjetöntä muutosta.


Loppuun vielä sanottakoon että toivon, että mulla riittää aikaa ja voimavaroja blogin ylläpitämiseen opiskelun ohella. Blogi tulee vähintäänkin pysymään pystyssä vaikka sitten ihan satunnaisten postausten tukemana, mutta yritän parhaani sen suhteen, että sisältöä tulee entiseen malliin. Ja tuskinpa se tulee kovin vaikeaa olemaan, elo näissä kosmisissa sfääreissä kun on niin moniulotteista ja häkellyttävää, että kirjoitettavaa tuntuu löytyvän vaikka heinänkorresta... Se tietenkin on asia erikseen, mitä niistä kokemuksista kerkeää paperille tai näppäimistölle asti (tuosta tulikin mieleen, että mut saattaa bongata horisemasta yksikseen ties missä tilanteessa, mä kun olen ottanut tavakseni sanella puhelimeen ajatuksia, joita ei siinä hetkessä ehdi tai jaksa rustata paperille asti). Okei noniin, eipä mulla sitten muuta! Millainen kesä teillä on ollut ja mitä suunnitelmia nyt tulevalla syksylle?:)

maanantai 14. elokuuta 2017

Kehonkuvasta ja itsensä rakastamisesta

Mikä saikaan sinut kerran uskomaan, ettet ole kaunis, et tarpeeksi hyvä omana itsenäsi? Miten aloitkaan uskomaan siihen valheeseen, että olet liian lihava, liian laiha tai jollakin muulla tapaa "epänormaali"? Mikä saikaan sinut uskomaan harhaan, näkemään itsesi vääristyneillä silmillä...? Uskon vastauksen aina punoutuvan ennemmin tai myöhemmin siihen illuusioon, jota yhteiskunnassamme eletään. Meille syötetään harhaa, joka saa meidät unohtamaan todelliset juuremme. Juoksemme pakoon todellista, kaikessa haavoittuvaisuudessaan täydellisen kaunista olemustamme. Lehtien kansikuviin päätyy lähinnä hoikkia naisia tai hyvässä tikissä olevia miehiä. Ykkös rivin näyttelijät ja muut julkkikset ovat hekin lähes aina kauniita ja hoikkia. Meille tuputetaan ties mistä kanavista kuvaa siitä, millainen on optimaalinen ihminen. Mainostajat punovat seittejä, joiden pyrkimys on vain ja ainoastaan saada meidät kahleisiimme, jotta tietty yritys saa enemmän ja enemmän tuloja ja jotta saadaan tämä yhteiskunnan oravanpyörä pyörimään ja kaikenlisäksi kiihdyttämään tahtiaan. Eikä se kaikki todellakaan kohdistu vain ulkonäköömme, vaan koko pakettiin – osta sitä, osta tätä, luo elämäsi näiden kaavojen mukaan, jotka me olemme piirtäneet, ja olet suotuisa kansalainen. 

Minäkin kerran uskoin siihen harhaan. Se vei minut mukaansa niin, etten enää tunnistanut itseäni peilistä. En tunnistanut itseäni, sillä näin vain rumuutta, joka kumpusi siitä, etten kokenut olevani sitä, mitä "minun odotettiin olevan". Illuusion hämähäkin seitti vei lopulta minut mukaansa niin syvälle, että sairastuin (lue minun matkastani syömishäiriön ynnä muiden ongelmien kanssa täältä). Yritin alituisesti muuttaa itseäni, ensinnä halusin olla mahdollisimman "tikissä", sitten mahdollisimman laiha. Melkeinpä mikä tahansa kelpasi, kunhan se ei ollut se, millaiseksi minut on luotu ja mikä on terveyteni kannalta suotuisinta. Tanssin pitkään sairauteni tahtiin ja mitä pitempää sitä tein, sitä vääristyneemmäksi kuvani itsestäni kävi. Luulin tulevani täydelliseksi ihmiseksi olemalla jotakin muuta, mutta mitä laihemmiksi kävin, sitä enemmän vieraannuin koko olemassa olostani ja sitä huonompana itseni näin. Jossain sen tanssin tahtien takana kuulin kuitenkin sen hennon sävelen, joka muistutti minua siitä, että ehkä tämä ei olekaan totta. Minun piti käydä ihan pohjalla, että silmäni avautuivat näkemään todellisuuden. Ja todellisuus on, että kaikista sairain on se järjestelmä, joka saa ihmiset uskomaan ihan höpöhöpöjuttuihin, että oikeasti meistä jokainen on jotain mielettömän kaunista ja parhaimmillaan juuri sellaisena kuin on, kaikkine virheineen.  Uskoin niihin höpöjuttuihin pitkään, mutta lopulta uskalsin vapauttaa itseni siitä hämähäkinseitistä. Kun vapauduin siitä seitistä, vapautin sen todellisen minäni, joka näkee maailman rakkauden silmillä. Ne silmät eivät erottele minua ja muuta maailmaa, ja jos kerta näen ympärilläni alituisesti suunnatonta kauneutta, miten minäkään voisin olla jotakin muuta, kuin tämä kauneus?! 

En aina näe totuutta. Vaikka rakastan itseäni ja kehoani juuri tällaisena, on minullakin välillä päiviä, kun oma olemus ahdistaa. Tiedä kuitenkin, ettei se ole totta. Huonoina hetkinä katson luonnon monimuotoisuutta ja ihmisten kirjoa. Meitä on niin moneksi ja se vasta tekeekin meistä jotain niin kaunista. Jos näen vastaani kävelevässä kulkijassa kauneuden, riippumatta siitä, miltä hän ulkoisesti näyttää, miten voisin minäkään olla mitään muuta, mehän loppujen lopuksi olemme yhtä. Me teemme yhdessä kauneuden. Minulla tai sinulla ei ole mitään syytä inhota kehoani tai mitään muutakaan ulkoista (eikä toki myöskään sisäistä) osaani. Ei ole mitään syytä asettaa keholleni mitään olettamuksia siitä, miltä sen tulisi näyttää. Kehollani on lupa olla alituisesti muuttuva ja sen hyväksyttyäni olen todella vapautunut ahdistuksesta kroppaani kohtaan. Voin ja haluan elää terveellisesti, sillä se tuo minulle parhaan olon, mutta en pyri sillä kehoni kontrollointiin. Välillä tulee aikoja, jolloin ruoka maistuu enemmän, joskus taas vähemmän, joskus tekee mieli pinkoa menemään kuin pieni jänis 24/7 ja toisinaan taas sohva on paljon houkuttelevampi. Kehoni tulee vanhenemaan tai se saattaa muuttua jonkin muun seikan tähden. Ja se kaikki on ok. Se on ok, vaikka meitä yritetään saada uskomaan toisin. Meidät ja kehomme on saatu siihen valoon, kuin olisimme robotteja, aina ohjelmoitavissa uusimman trendin mukaan. Mutta todellisuudessa olemme taidetta. Veistoksia, maalauksia... Kehomme on kangas, jonka kautta olemassaolo ilmentää itseänsä, kangas, jolle elämä roiskii värinsä. 

Kuinka sitten muuttaa omaa kehonkuvaa tai laajemmasti suhtautumista omaan itseensä? Teitä siihen on varmasti monia, joten en voi kuin omasta kokemuksista puhua. Itselleni kaikista tärkeintä on ollut sen oivaltaminen, että en ole vain tämä keho. Oli kehoni minkä näköinen tahansa, olen silti aina se sama Hellen. Olen rakastettu oli ulkomuotoni mikä tahansa. Eihän perheeni tai ystävänikään rakastaisi minua yhtään sen enempää tai vähempää, painoin sitten 10 kiloa enemmän tai vähemmän, joten miksi minunkaan pitäisi? Olen myös opetellut kohtelemaan itseäni parhaani mukaan. Syön terveellisesti, liikun ja hoivaan itseäni, niin ja tietenkin muistan olla itselleni kiltti myös ajatusten tasolla. Myöskin sen ajatuksen, että muuttamalla kehoani johonkin suuntaan, saavuttaisin paremman suhtautumisenitseeni. Olen kantapään kautta oppinut, että se ei vain toimi. Onhan se toki totta, että tilanteissa, joissa ihminen ei ole itselleen suotuisassa painossa, on muutos yleensä terveyden kannalta välttämätön. Kuitenkin jos rakkautta haetaan vain muutoksen kautta, ei se tule toimimaan. Muutos toimii, jos se tehdään rakkaudesta käsin, sillä ajatuksella, että haluan muutosta, sillä arvostan kehoani, ja muutos on hyväksi keholleni, joka ansaitsee parasta. Itsensä rakastaminen konkretian tasolla voi olla alkuun vaikeaa, itseasiassa voi tuntua siltä, että se sattuu enemmän, kuin niissä negatiivisissa ajatuksissa pyöriminen. Voin kuitenkin luvata, että jos käytännössä pakottaa itsensä siihen ja vaikka feikkaa rakkauden alkuun, alkaa se pikkuhiljaa toimia. 

Halit sinne, muistakaa olla lempeitä itsellenne <3


tiistai 8. elokuuta 2017

MUN TARINA

Hei vaan taas ihanat lukijat! Teistä osa onkin varmaan tutustunut muhun paremmin vanhan blogin aikoina, mutta koska uusiakin naamoja on tänne ilmestynyt, ajattelin, että olisi kiva kirjoittaa siitä miksi ja millaisten mutkien kautta minusta on tullut tämä tyyppi, joka tänäpäivänä olen. Mä en kauheasti pidä menneitten kaivelusta, sillä elämä on tässä ja nyt, mutta koska itsekin olen inspiroitunut monen toisen ihmisen tarinasta, on kiva jakaa teillekin tätä mun matkaani :)

Pistäkääs turvavyöt kiinni, sillä nyt alkaa aikamatka kaksikymmentä vuotta taaksepäin. On vuosi 1997, paikkana Helsingin Q-teatterin katsomo, äitini on katsomassa isäni esitystä. Aika alkaa käydä pitkäksi, olen kärsimätön. En suinkaan meneillään olevan näytelmän vuoksi, vaan siksi, että aikani kohdussa alkaa tympiä minua ja haluaisin jo päätä tutkimaan sitä maailmaa, josta äitini on kuiskinut minulle nämä kahdeksan kuukautta. Siispä pistän oman show'n käyntiin  – äiti nyt mennään ja lujaa, en enää jaksa odottaa kuukautta!

Kului vuosi, toinenkin ja vielä muutama lisää. Lapsuuteni oli varsin onnellinen. Ei helppo, mutta onnellinen siinä mielessä, että minä olin rakastettu ja kaikki perusasiat olivat suhteellisesti kunnossa. Olin varsin menevä ja rämäpäinen tyttö, kokeilin lapsena varmaan kymmentä eri liikuntalajia. Olin myös hyvin kiinnostunut taiteen tekemisestä – kirjoitin omia tarinoita, piirsin, harrastin musiikkia ja ennen kaikkea rakastin teatterin katsomossa istumista. Lapsuuttani kuitenkin varjostivat tietyt ongelmat kotona, joihin en nyt sen enempää syvenny, sillä niihin liittyy myös muiden ihmisten hekilökohtaisia ongelmia. Myöskin koulussa minulla oli toisinaan ongelmia, lähinnä ihmissuhteissa – sain kohdata syrjintää ja en oikein tuntenut kuuluvani joukkoon. Aikani ala-asteikäisenä oli kuitenkin vielä varsin kivutonta, osittain kuitenkin siksi, että pidin kipuni sisälläni yrittäen piilottaa ne niin itseltäni, kuin muiltakin.

Siirryttyäni yläasteelle, alkoi pakkani hajota. Ne suojamuurit, jotka olin rakentanut onnellisuuteni suojaksi, eivät enää kestäneet. Vanhempani erosivat, paineet kasvoivat karatessa, jota harrastin maajoukkuetasolla, ongelmat ihmissuhteissa paisuivat, en tiennyt miksi minulla oli niin paha olla, enkä tiennyt kuka olin. Kannoin kaiken kuitenkin yksin ja loin ympärilleni valheellisen todellisuuden, joka näytti ulospäin varsin hyvältä. Aloin itsekin uskoa valheelliseen kuoreeni ja pari vuotta taas kasvatin sitä kipuilevaa kimppua sisälläni. Olin masentunut ja hyvin epävakaa oikeastaan elämäni kaikilla osa-alueilla. Esitin jatkuvasti jotain aivan muuta, mitä todellisuudessa olin. En voi käsittää, miten jaksoin sitä alituista teatteria, mutta toisaalta en silloin voinut muuta. En kokenut ansaitsevani tai tarvitsevani apua. En uskaltanut olla haavoittuvainen ja antaa pahan oloni tulla ulos, joten peitin sen.

Yläasteen jälkeen hain urheilulukioon. Jäin kuitenkin pisteen päähän sisäänpääsystä ja tämähän oli maailmani loppu. Karatesta oli tullut pitkälti minuuteni ja ajattelin, että en voi olla "täydellinen urheilija" jos en ole urheilulukiossa. Yhdeksännellä luokalla olin alkanut tarkkailla syömistäni ja käyttäytymään ruoan ympärillä lievän sairaalloisesti. Tyytyväisyyteni ulkonäkööni oli myöskin aivan nollissa. Kun en haluamaani opiskelupaikkaa saanut, aloin ajattelemaan, että olen yksinkertaisesti "liian lihava" urheilijaksi ja näin syömishäiriö vetäisi minut lopulta täysin mukaansa. Aloin nipistämään syömisistäni entistäkin enemmän ja lisäsin treenimääriäni ihan äärimmäisyyksiin. En tehnyt elämässäni melkeimpä mitään muuta, kuin kävin koulussa ja treenasin. Terveyteni alkoi oletettavasti heikentymään hyvin pian ja tulokset karatessa laskivat.

Kakkosluokan alettua, otti syömishäiriöni minut täysin valtaansa. Laihduin ja laihduin, lopetin karaten, sillä en vain enää kertakaikkiaan pystynyt niin kovaan treeniin, aloin ahmimaan ja oksentelemaan ja ylipäätänsä mielenterveyteni alkoi heikentyä siihen pisteeseen, että itsetuhoiset ajatukset valtasivat minut ja toivoin saavani hoidettua itseni hautaan laihduttamalla, menetin oikeastaan kaikki sen aikaiset ystäväni ja olin aivan hukassa. Pian sitten oltiinkin sairaalassa anoreksian, bulimian ja masennuksen diagnooseilla leimattuna. Lukion kakkosvuoden kevät menikin lähinnä sairaalan sängyssä maatessa. Jossain välissä pääsin kotiin, mutta enpä ehtinyt kissaakaan sanoa, kun palasin taas maitojunalla psykiatriselle monta kiloa laihempana. Keväällä rupesin kuitenkin oikeasti miettimään tilannettani ja aloin tajuamaan, että ehkä elämällä voisi olla jotain paljon parempaa annettavana.

Aloin saamaan oikeaa motivaatiota ja parantumaan. Parantumisen tie oli pitkä ja kivinen ja takapakkeja tuli. Pala palalta kuitenkin rakensin elämääni aivan uusiksi. Päätin kohdata suurimmat pelkoni, sillä oivalsin, että mitään muuta tietä ei onneen ole. Kun oireeni vähenivät, aloin löytää uutta sisältöä elämääni: aloitin näyttelemisen ja ylipäätänsä ryhdyin tekemään niitä asioita, joista oikeasti nautin, esimerkiksi karate ei sitä ollut. Löysin itseni joogatunneilta, ryhdyin vegaaniksi, tutustuin meditoimiseen, löysin uusia ihmisiä elämääni. Mitä paremmaksi kuntoni koheni, sitä enemmän aloin näkemään elämässä upeita asioita, joiden olemassaoloa en ennen ollut edes tajunnut. Kaikesta tärkeintä lienee se, että opettelin rakastamaan itseäni vilpittömästi. Kun aloin todella rakastamaan itseäni juuri näin, oli minun mahdollista alkaa rakastaa myöskin maailmaa ja koko elämää aivan uudella tasolla.

Nyt olen sataprosenttisen terve ja täynnä elämää. Vaikeuksien kautta löysin sen itseni, joka olen aina ollut, mutta joka en ennen ole osannut olla. Toisin sanoen löysin kosketuksen itseeni – ennen en osannut kuunnella sisimpääni, jota kuunnellen aina osuu oikealle polulle. On hassua lukea joitakin vuosien takaisia päiväkirjamerkintöjäni ja todeta, että olen nyt juuri se ihminen, josta tuolloin kirjoitin ja joka unelmoin olevani. Elämäni oli monta vuotta yhtä kaaosta, mutta nyt voin sanoa löytäneeni rauhan, josta tiedän, ettei mikään voi sitä minulta viedä pois. Olen terve henkisesti ja fyysisesti, tiedän kuka olen ja mitä haluan, rakastan ja olen rakastettu, voin tuntea suunnatonta olemassaolon onnea jokaisena aamuna ja nukahtaa tuntien kiitollisuutta. Enkä pyydä yhtään enempää! En tunne katkeruutta niitä asioita kohtaan, mitä minulle on tapahtunut, enkä pyyhkisi menneisyydestäni yhtään mitään pois, minä tarvitsin ne kamppailuni, jotta pystyin kasvamaan täksi ihmiseksi.

Ja sinä, jos et ole siellä, missä haluaisit olla, muista se, että ensinnäkin olet juuri siellä, missä sinun kuuluukin olla – elämä kyllä ennemmin tai myöhemmin näyttää miksi sinun piti ne polut kulkea. Mutta muista myös, että sinä voit muuttaa asioita! Uskalla tehdä tutkimusmatka sisimpääsi ja tutustua itseesi ja todellisiin tarpeisiisi. Uskalla kohdata pelkosi vaikka se tuottaakin kipua – se kipu kyllä hellittää ajan myötä. Kivun loputtua olet täynnä voimaa, jolla luoda elämä, mitä olet aina salaa halunnut elää!


OLD
© Happy Heart. Design by Fearne.